Särkynyt sydän, kaipausta ja toivomista

Söin tänään ensimmäisen kerran eron jälkeen entistä lempiruokaani, jota usein tein ex-mieheni kanssa ja jota hän nyt todennäköisesti tekee nykyisen kumppaninsa kanssa. Mieleni täyttyi hauskoista muistoista, hetkistä jotka olin unohtanut, hetkistä jotka olivat ihania. Meillä oli hauskaa. Elämämme oli arkista, mutta minulle juuri se oli unelmien täyttymys. Olen sulkenut täysin mielestäni nämä tunteet, enkä juuri koskaan suostu ajattelemaan kaipauksella ex-miestäni. Pohjimmiltani kuitenkin, salaa itseltäni, kaipaan häntä joskus. Olimme monta vuotta yhdessä, ja kyllä siihen oli syynsä.

On hassua, että juuri kun minä ja koirani alamme löytää tilamme tässä kämpässä, muutan isompaan. Ei se paljon isompi ole, mutta juuri sen verran, että vuosi sitten olisin ollut siitä todella iloinen. Koira voi muutenkin paremmin, koska ei ole ollut ex-miehellä pariin kuukauteen. Hoitosuhde on katkennut, koska hänen mukaansa uudella puolisolla pitää olla lähestulkoon täydet oikeudet koiran hoitoon ja koulutukseen. Koira ei ehkä totu yhtä nopeasti kuin ex-mies uuteen emäntään, mutta siitä ex vähät välittää. Ultimatumin hetkellä hän valitsi uuden puolisonsa, niin kuin tähänkin asti. Koira jää historiaan, ettei tyttöystävä suutu.

Koiralle järjestely joka tapauksessa näyttää sopivan, vaikka ehkä välillä ikävöikin entistä isäntäänsä. Se on rennompi, antaa vieraiden ihmisten lähestyä itseänsä, leikkii toisten koirien kanssa, leikkii minun kanssani päivittäin. On useammin lähellä, niin että yletän silittämään. Yhteishuoltajuuden aikana se haki paljon enemmän omaa rauhaa. Stressi.

Katsoin romanttisen komedian, ja kaipaan nyt elämääni miestä. Haluaisin jonkun, joka rakastaisi minua oikeasti sellaisena kuin olen, eikä vain sanoisi niin ja olisi salaa tyytymätön. Haluan vielä ihan oikeasti oikean, pitkäaikaisen suhteen. Perheen.

En ehtisi tajuta kaikkia näitä asioita, jos olisin jo uudessa suhteessa. Eipä käy ex-miestä kateeksi - hän ei ikinä tajua puoliakaan näistä.

Kaikki kirkastuu

Kävin muutama päivä sitten pitkästä aikaa meditaatiossa. Se ei tuntunut miltään. Joskus olo sen jälkeen on todella autuas, ja kaiken ymmärtää paremmin. Tuskaa pystyy sietämään, se ehkä jopa katoaa. Saattaa ajatella, että ex-mieskin ansaitsee onnea. Nyt ei mitään.

Tänään makasin sohvalla puoliunessa ja haaveilin kiharapäisestä miehestä, jonka näin meditaatiossa. Kuvittelin ensitreffejä. Nautin. Yhtäkkiä mieleeni tuli, että on todella hienoa, että tässä iässä vielä saa mahdollisuuden kokea tuoreen ihastumisen. Eikä meditaatiopoika välttämättä jää vakavaksi, vaan ihastumisia voi olla useita. Ehkä minua ei olekaan tarkoitettu koko elämän pituiseen avioliittoon. Ehkä minun ei olekaan tarkoitus saada lapsia - tätä ajattelin jo aikaisemmin päivällä lenkillä. Olen älykäs, ja nautin kaikkein eniten älyni käyttämisestä. Ehkä minun on tarkoitus vain tehdä vaikeita töitä, ja olla älykkäissä suhteissa eri miesten kanssa.

Meditaatio taisi auttaa kuitenkin. En muista koska olisin viimeksi ajatellut, että edes haluaisin uutta suhdetta, vakavaa tai ei. Olen ainoastaan ajatellut, että en tiedä miten keneenkään voi luottaa. Miksi minä elän pessimistisen uhrin elämää? Se ei ole oikea minäni. Oikeasti olen voittaja, huoleton, vapaa.

Ainoa identiteettini ei olekaan keski-ikäisten tätien kanssa työskentely, vaan identiteettirenkaaseeni kuuluu myös meditaation harrastajia, kavereiden kavereita, koko verkosto.

Tein tänään paljon töitä, olen onnellinen.

Yksin

On lauantai-ilta ja minä olen yksin kotona koirani kanssa. Olen useimmat lauantai-illat tähän asti viettänyt veljeni seurassa, koska hänkin on hiljattain eronnut, mutta nyt hän on ruvennut tapailemaan naista, ja viettää melkein kaiken aikansa hänen kanssaan. Tunnen oloni hylätyksi, mutta minua ärsyttää muutenkin, että veljeni on koko ajan hänen kanssaan: veljeni on samanlainen läheisriippuvainen idiootti kuin minäkin, eikä hänen missään tapauksessa pitäisi ruveta roikkumaan toisessa heti noin paljon. Se ei ole terveellistä. Entä jos siitä ei tule mitään? Sitten on niin kiintynyt toiseen, vaikka ei tosissaan rakastaisikaan, että ero on kauhea. Entä jos suhde jatkuu? Sitten on se on väärällä pohjalla, koska on jo aluksi antanut itsestään liikaa.

En pidä tästä.

Vielä vähemmän pidän siitä, että olen edelleen niin järkyttynyt omasta erostani, että en edes halua tavata ketään. En edelleenkään tiedä, miten voisin ikinä luottaa keneenkään. En luota edes ystäviini. Olen riidoissa kahden kolmesta parhaimmasta ystävästäni kanssa, enkä tarkalleen tiedä miksi. En tiedä, olenko muuttunut niin paljon voimakkaammaksi eroni myötä, että en enää siedä paskaa käytöstä ystäviltäni, vai olenko vain niin sekaisin ja katkera erostani, että käyttäydyn epästabiilisti ja vaadin ystäviltäni liikaa. En todella tiedä, enkä voi siksi muuta tehdä kuin odottaa - tässä tilassa en voi ruveta selvittelemään välejä heidän kanssaan, koska en kerta kaikkiaan voi olla varma siitä, että olen oikeudenmukainen.

Vaikka en haluaisikaan vielä tavata ketään, en oikeastaan haluaisi enää olla yksin. Haluaisin tavata niin mukavan miehen, niin tasapainoisen ja minua niin hyvin kohtelevan, että yksinkertaisesti ja aivan luonnollisesti voisin luottaa häneen. Olisin onnellinen. Olisin kiitollinen uudesta mahdollisuudesta. Eläisin elämää varovasti edeten, pieniä askelia kerrallaan.

En halua olla katkera.

Muistin juuri, että pakastimessa on Kingis. Onhan sekin jotain. On se.

Yritystä elää

Yritin eilisen vuodatukseni jälkeen hieman tehdä väitöskirjaa. Avasin tiedoston, vähän katselin tekstiä. Kaveri soitti. Onneksi hänellä oli kriisitilanne! Ei enää tarvinnut teeskennellä.

Tänään koko päivän taas päänsärky. Poskionteloita vihloo. En saa töissä mitään tehtyä päänsäryn vuoksi. Ajattelin äsken jumpata, mutta siitä varmasti vain piristyisin. Ajattelin heti sen jälkeen juoda pari kaljaa, jos sitten vaikka nukahtaisi. Olen kuitenkin tosi ylipainoinen, juominen pitäisi jättää. Ehkä yksi? Alan jo pelätä nukkumaan menoa huonounisuuteni ja siitä johtuvien ongelmieni takia. Voi tietysti olla, että jatkuvat nuhani johtuvat ottamastani pandemiarokotteesta. Sitä virhettä en tee enää koskaan.

Olen erottuani riitaantunut yhden parhaimmista ystävistäni kanssa. En tiedä miksi. Hän rupesi jossain vaiheessa käyttäytymään etäisesti, ilmeisesti omien ongelmiensa takia. Minä en sitä suvainnut. Ajattelin, että noin vaikeassa elämäntilanteessa ei pitäisi joutua vielä suremaan ystävienkin menetystä ja huonoa käytöstä. Käyttäydyn harvoin itse huonosti ystäviäni kohtaan. Jos masennun, en pidä juuri ihmisiin yhteyttä, mutta sen siedän siksi toisiltakin. En kuitenkaan koskaan tiuski tai kylmene. Mielestäni jotain kunnioitusta pitää osoittaa niitä kohtaan, joilta toivoo tukea. Siksi en siedä huonoa käytöstä muiltakaan.

Nyt olen samasta syystä toisenkin ystäväni kanssa vähän nihkeissä väleissä. Onneksi muiden (useiden) kanssa välit ovat hyvät, muuten epäilisin itseäni jo psykopaatiksi. Täytyy kuitenkin odottaa, etten vastaa viesteihin vihaisena, koska silloin kaadan hänen niskaansa muutakin mielipahaani. Olen erittäin masentunut pitkän, hyvän jakson jälkeen. En ole saanut apurahaa, en jaksa töiden jälkeen tehdä väitöskirjaa, en edelleenkään suuremmin viihdy työssäni, enkä ole vieläkään kertaakaan eroni jälkeen edes käynyt treffeillä. En tapaa missään miehiä. En jaksa kärsiä toisten ongelmista, kun omat ovat näin vakavia. Olen aina väsynyt ja puolikuntoinen.

Haluan vain paeta todellisuutta. Olen juuri katsonut Tähtien sodat, mieleni tekisi nyt katsoa kaikki Sormusten herrat. Yksinkertaisesta hyvän ja pahan taistelusta tuntuu saavan kummaa lohtua.

Kevät, kipeä, edelleen jäässä

Mikään ei ole muuttunut edellisistä teksteistä. En ole pitkään aikaan enää tuntenut yhteyttä ex-mieheeni, millä tarkoitan sitä että olen oma itseni ja se tuntuu mukavalta, en tunne itseäni "puolikkaaksi", niin kuin eron alussa - silti elämäni on tyhjää. En millään saa itseäni tekemään väitöskirjaa. En tiedä miksi. Siihen on jokin psykologinen este, jota en saa kumottua, vaikka säännöllisesti yritän. Katson töiden jälkeen melkein koko illan telkkaria, en edes lue kirjoja. En tee mitään järkevää. En elä elämääni. Jos tekisin kaikkia niitä asioita, jotka ovat eniten minua - lukisin hyviä romaaneja, tekisin väitöskirjaani, opiskelisin kieliä, tapaisin ystäviäni, urheilisin, kävisin elokuvissa - olisin ehkä onnellisempi. Elämäni menisi eteenpäin. Mutta juuri näitä asioita masentuneena välttelen, ja katson aikani kuluksi niin paljon televisiota, että ahdistaa. Televisiota katsoessani neulon. Pidän siitä, mutta se kuvastaa ahdistuneisuuden tilaani: olen kuin mummo sohvan pohjalla, kurotan vain niin kauas kädelläni että yletän kaukosäätimeen, ja jatkan taas neulomista ja ruudun tuijottamista kunnes on aika viedä koira ulos.

Jäässä

Parin viikon kuluttua on kulunut vuosi siitä, kun sain tietää, että silloinen mieheni oli pettänyt minua. Vuoden. Samalla viikolla oli myös syntymäpäiväni. En tiedä, miten nyt viettäisin syntymäpäiväni, tai miten ylipäänsä saisin vietettyä sitä - mieleni tekisi jättää se hiljaa väliin, mutta tiedän että se masentaisi vielä enemmän. Harkitsin juhlia, mutta olen varma ettei suurin osa kavereistani taaskaan tule paikalle, kuten viime kerralla - kenellä on aina kalenteri täynnä viikonloppuisin, kenellä stressi väitöskirjasta, kenellä nuiva poikaystävä jonka kanssa ei voi koskaan käydä missään eikä jättää häntä yksin kotiinkaan. Synttäreiden juhliminen jo sinänsä on tarpeeksi vaikeata, juhlakutsujen torjumisen kestäminen liikaa.

Mieleeni tuli, että voisin kenellekään kertomatta vain häipyä - pariksi päiväksi Pariisiin, yöksi laivalle, jotain - olen ihan vetävän näköinen nainen, ehkä joku mies tajuaisi iskeä minut ja saisin viettää syntymäpäiväni seksin merkeissä. En muista koska olen viimeksi harrastanut seksiä - reilusti yli vuoteen, joka tapauksessa. Miksi ex-miestä olisi kiinnostanut, kun sitä sai nuoremmaltakin? Joka oli laihempi ja helpommin manipuloitavissa? Kaipaan seksiä. Olen kuitenkin niin masentunut, edelleen, että jos varsinkin tietoisesti lähtisin sitä etsimään, ketään ei kiinnostaisi. Pahin mahdollinen skenaario syntymäpäivän ja eron vuosipäivän viettoon. Miksei Suomessa ole treffikulttuuria? Kannattaako tasa-arvo, jos se syö miehiltä kaiken rohkeuden? Olen kohta pari kuukautta säännöllisesti törmännyt talossani asuvaan nuoreen mieheen hississä ja rappukäytävässä, ja tiedän varmuudella, että hän on kiinnostunut minusta. Tiedän, koska osaan lukea useimpia ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja hänen hermostuneisuutensa, pitkältä vaivalla signaloidut tervehtimisensä ja tuttavallinen puhetapansa kaikki kertovat siitä. Mutta ei. Mitään ei tapahdu. Olen päättänyt, että yhtään kertaa elämässäni en enää itse tee aloitetta miesten suhteen, jos se johtaa edellisen suhteeni tapaiseen katastrofaaliseen epäsopivuuteen. Päätös on pitänyt, mutta miten ihmeessä sitten pääsen treffeille koskaan, kun suomalaiset miehet odottavat naisen lähestyvän heitä? Siispä: laivalla säännöt ovat erilaiset, koska kaikki lähtevät sinne vain sitä varten, ja Pariisissa miehet vielä hallitsevat miehuuden.

Elämäni on jähmettynyt paikoilleen. Koiran takia en voi käydä iltaisin ulkona, mutta enpä toisaalta käy niinäkään iltoina, kun koira on hoidossa. Herään aamulla, syön aamupalan, menen töihin, teen töitä vain puolittain, tulen kotiin, vien koiran, syön, katson telkkaria, nukun sohvalla, katson telkkaria, vien koiran, syön iltapalan, katson telkkaria, menen nukkumaan. En juuri lue, vaikka nautin siitä. Joka päivä en edes jaksa tiskata. Välillä neulon lähes pakkomielteisesti. Imurointi kerran viikossa on uskomaton ponnistus. En ole aina masentunut, mutta en todella kyllä eläkään. Olen juuttunut siihen kauhistuksen tilaan, joka minut valtasi kun tajusin, että olin sittenkin ollut oikeassa, mieheni pettää minua. Avioliittoni loppuu tähän. Joudun taas olemaan yksin, tässä iässä, enkä ehkä koskaan ehdi saamaan lapsia.

Olen kateellinen kaikille naisille, joilla on lapsia. Vihaan parasta ystävääni, koska hänellä on eron hetkellä sentään varaa omaan kämppään, ja minä menin alaspäin siinäkin asiassa. Vihaan ystäviäni, jotka tekevät väitöskirjaa, ja minä en edes ole saanut vielä apurahaa. Sain työn, jota en halunnut, eikä se tee minua onnelliseksi, vaikka saan siitä kohtalaisesti rahaa. Työpaikallani minua vihaa nainen, joka on minua vanhempi, eronnut ja rahaton - hän haluaisi työni enemmän kuin mitään muuta, eikä edes aavista kuinka vähän se minua kiinnostaa. Mutta hänelläkin on lapsia. Minä en ole ehtinyt tekemään vielä mitään tärkeää elämäni aikana, ja nytkin kirjoitan tässä tätä paskaa sen sijaan että tekisin väitöskirjaani.

Etukäteen murehtiminen

Äitini sanoo aina, että asioita ei kannata murehtia etukäteen. Jos kuuntelen ystävieni spekulaatiota asioista joita ei ole tapahtunut, pidän sitä ajanhukkana - sekä heidän että itseni. Nyt kuitenkin olen huomannut, että murehdin etukäteen ongelmaskenaarioita, jotka eivät ole vielä todellisuutta. Mietin, miten osaan torjua alakerran naapurin tulevan iskuyrityksen, vaikka hän vasta vaikuttaa kiinnostuneelta eikä hissikeskustelua ja pientä silmäpeliä enempää ole tapahtunut. Mietin, mitä teen, jos minulle tarjotaankin työsopimusta työharjoittelupaikkaani, kun olen vasta päättänyt keskittyä todella väitöskirjan tekoon saadakseni jotain paperille ennen seuraavaa apurahakautta.

Mitä tehdä näissä ongelmallisissa tilanteissa? Mitäpä jos vaikka odottaisi, tuleeko niitä? Tänä syksynä murehtimistani asioista monikaan ei ole tapahtunut, enkä niitäkään, jotka ovat tapahtuneet, ole saanut etukäteisellä murehtimisellani estettyä.