Masennus jatkuu

Olen jo tottunut uuteen työhön ja työaikana jaksan olla siitä kiinnostunut ja ajoittain innostunutkin. Se ei silti ole minua varten, ei ikimaailmassa. Ohjaajani on todella hektinen ja ärsyttävän pedagoginen henkilö - tietenkin hän on siis todella reilu ja kohtelee minua tasa-arvoisesti, mutta toisaalta ärsyttää jatkuvalla analysoimisellaan ja varmistelullaan. Kahvitaukoja ei ole ja joka paikkaan juostaan. En edes halua tottua tuollaiseen menoon, kun olen siitä monta vuotta pyrkinyt eroon; stressi näkyy minussa niin että nukun huonosti, olen siksi vihainen ja negatiivinen, huokailen paljon, syön jatkuvasti herkkuja, juon olutta. Olen kuukaudessa lihonut kolme tai neljä kiloa. Kun viime vuoden sain tehdä sitä mitä halusin, olin hyväntuulinen, innostunut, laihduin automaattisesti. Tämä on merkki. Kun harjoittelujakso päättyy, en jatka sitä missään tapauksessa.

Vihaisuudesta - se ulottuu joka asiaan. Inhoan ystäviäni, jotka mielestäni välittävät minusta paljon vähemmän kuin minä heistä, vaikka ei se totta ole. Itse olen heidän kriisiensä aikana esittänyt huolehtivaa mutta selän takana haukkunut heitä toisille ystävilleni luusereiksi, ja pyöritellyt silmiäni puhuessani heidän typeristä ongelmistaan puhelimessa. Eniten kuitenkin vatvon mielessäni katkerasti sitä, kuinka ex-mies käytti minua hyväkseen. En pysty uskomaan, että jos hän nyt jo kolmannen kerran syöksyi suoraan uuteen suhteeseen edellisestä pitkästä suhteesta, se tälläkään kerralla onnistuisi, koska mies ei ole koskaan ollut yksin. Ei koskaan. Nykyisellä heilalla on vielä lapsikin, joka saa myös kivasti kärsiä sitten seurauksista. Mutta mitä jos ex onkin oppinut viimein, tasaantunut, katunut, ja onnistuu tässä? Sitten hän on saanut pitää kotinsa, hänellä on nyt uusi pikku perhe, hyvä työpaikka, onnellinen loppuelämä. Ja minulla on yksinäisyys keski-iän kynnyksellä, paine ehtiä hankkimaan lapsia, pelko siitä ettei seuraavakaan suhde kestä, asun pienessä luukussa, eikä ole töitäkään. Hän vei minulta kallisarvoista aikaa, ja toisaalta itse olin typerä kun luulin voivani muokata toista ihmistä suhteen alussa. Alusta riippumatta, suhde kesti pitkään, ja lopulta vain minä olin siihen sitoutunut. Käyttikö hän minua oppimisalustana, ja nyt onnistuu toisen kanssa pilattuaan minun elämäni?

Tiedän, ettei katkeruus auta, ja pitäisi osata ottaa vastuu omasta elämästään jne, mutta en pysty sellaiseen juuri nyt. Vihaan elämääni. En juuri näe kavereitani ja vietän päivät itseni väsyttäen urpon kanssa, joka vaatii positiivista energiaa kaikilta ympärillään olevilta ihmisiltä. Hymyilen työpäivän ajan naama irvessä niin, että pelkään joku päivä iskeväni tyyppiä konttoritarvikkeella päähän.