Etukäteen murehtiminen

Äitini sanoo aina, että asioita ei kannata murehtia etukäteen. Jos kuuntelen ystävieni spekulaatiota asioista joita ei ole tapahtunut, pidän sitä ajanhukkana - sekä heidän että itseni. Nyt kuitenkin olen huomannut, että murehdin etukäteen ongelmaskenaarioita, jotka eivät ole vielä todellisuutta. Mietin, miten osaan torjua alakerran naapurin tulevan iskuyrityksen, vaikka hän vasta vaikuttaa kiinnostuneelta eikä hissikeskustelua ja pientä silmäpeliä enempää ole tapahtunut. Mietin, mitä teen, jos minulle tarjotaankin työsopimusta työharjoittelupaikkaani, kun olen vasta päättänyt keskittyä todella väitöskirjan tekoon saadakseni jotain paperille ennen seuraavaa apurahakautta.

Mitä tehdä näissä ongelmallisissa tilanteissa? Mitäpä jos vaikka odottaisi, tuleeko niitä? Tänä syksynä murehtimistani asioista monikaan ei ole tapahtunut, enkä niitäkään, jotka ovat tapahtuneet, ole saanut etukäteisellä murehtimisellani estettyä.

Masennus jatkuu

Olen jo tottunut uuteen työhön ja työaikana jaksan olla siitä kiinnostunut ja ajoittain innostunutkin. Se ei silti ole minua varten, ei ikimaailmassa. Ohjaajani on todella hektinen ja ärsyttävän pedagoginen henkilö - tietenkin hän on siis todella reilu ja kohtelee minua tasa-arvoisesti, mutta toisaalta ärsyttää jatkuvalla analysoimisellaan ja varmistelullaan. Kahvitaukoja ei ole ja joka paikkaan juostaan. En edes halua tottua tuollaiseen menoon, kun olen siitä monta vuotta pyrkinyt eroon; stressi näkyy minussa niin että nukun huonosti, olen siksi vihainen ja negatiivinen, huokailen paljon, syön jatkuvasti herkkuja, juon olutta. Olen kuukaudessa lihonut kolme tai neljä kiloa. Kun viime vuoden sain tehdä sitä mitä halusin, olin hyväntuulinen, innostunut, laihduin automaattisesti. Tämä on merkki. Kun harjoittelujakso päättyy, en jatka sitä missään tapauksessa.

Vihaisuudesta - se ulottuu joka asiaan. Inhoan ystäviäni, jotka mielestäni välittävät minusta paljon vähemmän kuin minä heistä, vaikka ei se totta ole. Itse olen heidän kriisiensä aikana esittänyt huolehtivaa mutta selän takana haukkunut heitä toisille ystävilleni luusereiksi, ja pyöritellyt silmiäni puhuessani heidän typeristä ongelmistaan puhelimessa. Eniten kuitenkin vatvon mielessäni katkerasti sitä, kuinka ex-mies käytti minua hyväkseen. En pysty uskomaan, että jos hän nyt jo kolmannen kerran syöksyi suoraan uuteen suhteeseen edellisestä pitkästä suhteesta, se tälläkään kerralla onnistuisi, koska mies ei ole koskaan ollut yksin. Ei koskaan. Nykyisellä heilalla on vielä lapsikin, joka saa myös kivasti kärsiä sitten seurauksista. Mutta mitä jos ex onkin oppinut viimein, tasaantunut, katunut, ja onnistuu tässä? Sitten hän on saanut pitää kotinsa, hänellä on nyt uusi pikku perhe, hyvä työpaikka, onnellinen loppuelämä. Ja minulla on yksinäisyys keski-iän kynnyksellä, paine ehtiä hankkimaan lapsia, pelko siitä ettei seuraavakaan suhde kestä, asun pienessä luukussa, eikä ole töitäkään. Hän vei minulta kallisarvoista aikaa, ja toisaalta itse olin typerä kun luulin voivani muokata toista ihmistä suhteen alussa. Alusta riippumatta, suhde kesti pitkään, ja lopulta vain minä olin siihen sitoutunut. Käyttikö hän minua oppimisalustana, ja nyt onnistuu toisen kanssa pilattuaan minun elämäni?

Tiedän, ettei katkeruus auta, ja pitäisi osata ottaa vastuu omasta elämästään jne, mutta en pysty sellaiseen juuri nyt. Vihaan elämääni. En juuri näe kavereitani ja vietän päivät itseni väsyttäen urpon kanssa, joka vaatii positiivista energiaa kaikilta ympärillään olevilta ihmisiltä. Hymyilen työpäivän ajan naama irvessä niin, että pelkään joku päivä iskeväni tyyppiä konttoritarvikkeella päähän.

Krooninen masennus

Olen edelleen tosi masentunut. Menin typeryyksissäni ottamaan vastaan työharjoittelupaikan, koska olin kyllästynyt työnhaussa vastaan tuleviin jatkuviin torjumisiin ja toisaalta siihen, että väitöskirjaakin tein laitokselle kuulumattomana. Ajattelin, että tästä saa hyödyllistä työkokemusta ja hyvän lisän CV:hen. Paskat. Tämä on vain uusi ympäristö, jossa voin tuntea itseni riistetyksi ja kuulumattomaksi, olenhan vain harjoittelija ja teen töitä käytännössä katsoen ilmaiseksi. Lohtuna on, että pesti kestää vain rajallisen ajan. Ehkä sitten on jo asiat vähän paremmin.

En osaa olla kiitollinen hyvistä asioista. Ohjaajani esimerkiksi suhtautuu minuun varsin suopeasti, mikä ei ole aina ollut asiain laita. Olen kuitenkin niin masentunut, että koska siitä ei ole välitöntä hyötyä, sillä ei ole minulle oikein mitään merkitystä. En ole onnellinen koirastakaan, vaikka elämä olisi tosi yksinäistä ilman sitä. Olen syvästi ahdistunut veljeni ja hänen tyyppinsä jatkuvasta riitelystä; tekisi mieli huutaa: "ettekö te saatana muista mitä eroaminen on??!".
Samalla mietin omaa kontrolloivaa käytöstäni omassa liitossani ja mietin, ajoinko mieheni pettämään minua koska seksiä ei koskaan ollut, ja minä yritin vielä pitää kaiken vallankin itselläni? Kampaajani sanoi ykskantaan, että jos ei liitossa ole seksiä, se ei onnistu, koska se on miehille niin tärkeää. Miksei sitä sitten ollut? Ehkä siksi, että minä sain burnoutin. Olin ponnistellut niin hirveästi pitääkseni sen paskiaisen itselläni, että kun viimein sain siitä vakuuden (=avioliitto), päästin itseni hengähtämään. Ja hengähdin pari vuotta putkeen. Sitten olin valmis taas aloittamaan itseni kokoamisen: hoidin opinnot loppuun ja lämpenin miehelle. Siinä vaiheessa mieheni puolestaan luovutti ja hankki sivusuhteen.

Nukun huonosti, syön huonosti ja huonoa ruokaa, olen ruvennut juomaan ja paino on noussut. Inhoan itseäni ja olen koko ajan väsynyt. Nukun säpsähteleviä päiväunia sohvalla ja ajatuksen pyörivät miehessä. Ero on ihan näinä päivinä selvä. Olen täynnä katumusta ja yksinäisyyttä ja katkeruutta. Olen varma, että en enää löydä itselleni uutta rakkautta. En ole enää yhtään kiinnostunut muiden ongelmista, omani syövät minut ja jyräävät alleen. Tämä on tosi raskasta aikaa.

Kaksi tärkeää asiaa

Tajusin tänään suhteestani kaksi tärkeää asiaa. Kuuntelin veljeni ja hänen avovaimonsa iänikuista nahistelua: tällä kertaa väittelivät oman asunnon ostamisesta. Vaimokkeella on kiire ja veljellä selvästi hyvin vähän haluja, ehkä jo olemassaolevan, vauvan aiheuttaman stressin takia. Vaimoke kuitenkin painostaa: kun mä haluaisin nyt, kun mä en haluis enää asua täällä, kun mä en haluais enää maksaa vuokraa, kun mä oon jo niin kauan maksanu vuokraa. Veli sanoo jotain vastaan, nyt ei kannata, hintakupla puhkeaa vasta kahden vuoden kuluttua, siinä voi sitten joutua olemaan pitkään että saa edes lainansa maksettua. Vaimoke vähän räjähtää: mä oon niin kauan jo halunnu omaa asuntoa, mä haluun sen jo nyt!!

Ahaa.

Välittömästi tajusin mistä on kyse: veljen avovaimolla on ollut kauan unelmia siitä, minkälaista hänen elämänsä pitäisi olla. Pitäisi saada lapsi; se on nyt saatu. Pitäisi saada oma koti jota laittaa; seuraavana listalla. Avovaimo painostaa veljeä myös toisen lapsen hankintaan hetimiten tämänhetkisen vähän kasvettua, eikä veli selvästi haluaisi, koska ei ole varma, pysyvätkö he kaikelta riitelemiseltään yhdessä edes tämänhetkisen stressitason alaisina. Mutta nainen on halaillut unelmiaan sisällään jo vuosia epäsopivan kumppanin kanssa; kun sopiva nyt tuli eteen, on hänen velvollisuutensa täyttää naisen unelmat.

Eihän se tietenkään tietoista ole, mutta ulkopuoliselle ilmiselvää. Ei toista voi parisuhteessa painostaa noin isoihin asioihin, asioihin jotka tuovat noin paljon velvollisuuksia ja paineita. Silti minäkin tein niin. Minäkin olin pitkään halunnut oman kodin, ja näin tilaisuuteni tulleen ex-miehen kanssa. Painostin, vaikka hän ei olisi halunnut. Hänellä oli omat täyttämättä jääneet unelmansa, jotka olisivat vaatineet sen rahan, mikä kodin ostoon meni. Minä kuitenkin voitin. Koti ostettiin. Kodin ostettuamme minä halusin remontoida sitä hienommaksi. Ex-mies olisi taas halunnut mieluummin elellä rahoilla; minä painostin. Kotia remontoitiin pienellä budjetilla, ja koko ajan minä valitin siitä, että hän kitsasteli. Milloin siis ei remontoitu, riideltiin. Uuden, oman kodin viehätys meni siihen. Suhde muuttui vähitellen katkeraksi. Vasta kun rupesin opiskelemaan, sain tyydytyksen: sekin oli täyttymättä jäänyt unelma, vain eri unelma. Remontointi ei tuntunut enää yhtä tärkeältä. Hellitin, sain jotain omaa, kasvoin aikuiseksi, meillä meni paremmin. Valitettavasti ex oli jo aloittanut salaisen suhteensa. Jos hän olisi aikuistunut yhtä aikaa kanssani, ruvennut täyttämään omia unelmiaan katkeroitumisen sijaan, olisimme vieläkin yhdessä. Ajoitus ei toiminut.

Toinen asia: olen ollut hyvin huolissani siitä, kuinka osaan olla seuraavassa suhteessa. Kuinka osaan luottaa, kun on juuri petetty? Kuinka osaan ylipäätään valita järkevän ihmisen ongelmaisen sijasta? Tänään vasta tajusin, että suhde ex-mieheen oli ensimmäinen sen verran stabiili suhde, että ylipäätään pääsin toteuttamaan sen kaltaisia virheitä kuin hillitön oman pesän perustamivietti. Aikaisemmissa ei ole ollut mitään toivoa edes oman pesän hankkimisesta. Jos nyt sain jo sen verran oikein, ja tiedän nyt mitä elämältäni haluan, varmasti ensi kerralla osaan valita ihmisen, jonka kanssa minulla on samanlaiset unelmat elämän suhteen, niin että voimme ruveta tavoittelemaan yhteisiä unelmiamme. Parisuhde ei ole omien unelmien lunastuspaikka; ensin täytyy saada omat unelmat toteutettua, sitten vasta voi ryhtyä jonkun kanssa yhteisten unelmien tavoitteluun.

Masennus

Olen edelleen ihan järkyttävän masentunut - sellainen tyypillinen masentunut ihminen, jota mikään ei kiinnosta. Lähden joka päivä tekemään väitöskirjaa, mutta kun pääsen kirjastoon, se ei enää kiinnosta yhtään. Joinakin harvoina päivinä ymmärrän yhtäkkiä jotain ja innostun hetkeksi, mutta se ei kestä kauan. Toisinaan nukahdan koneen ääreen kirjastoon. Olo on kamala, apaattinen. Olen varma, etten enää koskaan löydä ketään. Olin pitkään ihan ok ja välillä jopa todella onnellinen uudesta elämästäni, ja nyt tätä masentunutta ahdinkoa vain jatkuu ja jatkuu. Olenko nyt vasta sisäistänyt asian? En ole ollut muutamaan viikkoon missään tekemisissä ex-miehen kanssa. Ehkä jatkuva tekemisissä olo esti irtaantumasta. Välillä oltiin hyvissä väleissä ja välillä huonoissa, mutta välit olivat kuitenkin olemassa. Nyt ei mitään. Ehkä tätä ei muuten olisi voinut tajuta.

Ajattelen paljon sitä, miten hän petti luottamukseni. Miten pitkässä suhteessa voi elää jonkun kanssa päivästä päivään ihan normaalin näköistä elämää intiimeine juttuineen, hauskoinekin hetkineen, ja silti selän takana olla koko ajan jonkun toisen kanssa salaa suhteessa? Ja sitten välillä ajattelen, että ehkä itse ajoin hänet siihen, ehkä vaadin liikaa, olin kiittämätön (paitsi etten ollut, vaan jatkuvasti kiittelin ja tunsin syyllisyyttä) siitä että hän elätti minua kun opiskelin? Vaikutinko tyytymättömältä häneen miehenä ja hänen tuloihinsa (hänen kohdallaan siis egoonsa), kun halusin viimeistellä aloitetun remontin? Olisiko sittenkin pitänyt lopettaa opiskelu kesken, vaikka hän sitä nimenomaan halusi, koska yhteistä aikaa ei jäänyt ja stressi oli valtava?

Tämä on painajaismaista. Kulutan päivät miten pystyn, kunhan menevät ohi. Toivon, että jonain päivänä vielä olen onnellinen, kunhan aikaa kuluu.

Alastulo

Olen tosi masentunut. On kamalaa tehdä yksin töitä kirjastossa kun ei ole muita vaihtoehtoja (työtön) ja kaikki muut ovat poissa (lomalla perheineen). Tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi ja olen tosi katkera kaikille ystävilleni siitä, että he eivät pidä minuun yhteyttä. Luulevatko he tosiaan, että vaikka erosta onkin nyt viisi kuukautta, minä olen ihan ok? Olen juuri ja juuri vasta itsenäinen ja löytänyt sen ihmisen itsestäni, joka olin ilman avioliittoa ja siihen kuuluvaa puolisoperhettä. Nyt on vasta meneillään se vaihe, että olen varma, etten enää koskaan tapaa ketään, ainakaan järkevää miestä. Minulla on sellainen tunne, että olen itse pitänyt paremmin yhteyttä kavereihini kun heillä on ollut raskasta. Ehkä olen silti väärässä. Pystyinhän minä pistämään veljeenikin välit poikki kokonaan hänen avioeronsa aikoihin, koska hän loukkasi minua. Olen vasta nyt tajunnut, miten kamalan itsekäs teko se oli. Minulla oli kyllä todella loukkaantunut olo hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta hän oli YKSIN. Näin yksin kuin minä nyt olen.

Alan olla siinä pisteessä, että jos kuulen jollain läheiselläni olevan ongelmia, ilahdun, koska se tarkoittaa ainakin sitä, että hän ei ole ollut pitämättä yhteyttä siksi ettei vain välittäisi minusta. Muistan veljen eron alkumetreiltä, kun vielä siis olin tukena, että joskus en vain pystynyt täysin auttamaan, kun itsellä oli jotain ongelmia ex-mieheni kanssa. Tiesin, että veljen ongelmat olivat isompia, mutta tiesin myös, että omani piti myös selvittää, eikä omien ongelmien ignorointi olisi mitenkään veljeä auttanut. Omaa elämää piti elää. Suon sen siksi myös ystävilleni ja veljelleni. Se on minun mielestäni silti liikaa, että yksi parhaimmista ystävistäni, ihminen jonka kanssa yleensä olen tekemisissä melkein päivittäin, ei ole kuin heittänyt parilla tekstiviestillä koko kesän aikana. Omiin viesteihini on tullut vastaukseksi työkiireiden ja muiden kiireiden selittely, ja varmasti kiire onkin ollut, mutta oudolta tuntuu, että koskaan ei voi soittaa. Kyllä tässä ehkä jo saa hieman loukkaantua. Olenko niin paljon kuormittanut ongelmillani? Kun kaiken lisäksi en ole juuri hänelle niin kauheasti puhunut, kun vielä vähän aikaa sitten olimme niin usein jossain tekemisissä että aika arkisella tasolla mentiin uutisoinnissa.

Päätin vihdoin mennä rippikouluun, lähinnä koska joka tapauksessa olen sen (uskonnon) suhteen utelias. En tiedä onko väärin mennä mukaan siihen, jos se edustaa minulle lähinnä romantiikkaa ja historiallista eksotiikkaa, mutta en tiedä miten saisin asiaan muutenkaan tolkkua. Jos jätän sen nyt puolitiehen, en tiedä koskaan jänistinkö vain itseni ulos siitä koska olisi akateemisesti coolimpaa olla ateisti. Luonnollisesti, kuten elämääni nyt kuuluu, kirkkokin on niin kiireinen, ettei ole vastannut minulle asiasta. Tyypillistä.

Saan mitä päätän saada

Minä olen itseäni parempi itseni. Jossain vaiheessa vähän aikaa sitten tajusin, että olen naksahtanut paikoilleni. Raivostuminen ex-miehelle oli ensimmäinen askel. Sen jälkeen olen muun muassa hyväksynyt kämppäni, joka nyt jo tuntuu ihan normaalin kokoiselta, vaikka on oikeasti niin pieni, että verrattuna siihen Kotiin josta lähdin, tämä tuntui aluksi niin pieneltä, että muistan ajatelleeni ettei tällaisen vuokraaminen saisi olla laillista. Nyt olen tottunut, ja tämä tuntuu ihan normaalilta. Voisin asua tässä vuosia.

Olen viime aikoina ollut kiinni surkeassa työttömyystilanteessani. Olen sadatellut sosiaaliturvaa, joka antaa ihmisten sinnitellä niin kuin parhaaksi näkevät. Olen ollut vihainen ex-miehelleni taloudellisesta ahdingostani. Olen käyttäytynyt kuin uhri. Sitten jokin muuttui; varasin ajan työkkäriin neuvojatädille, ja päätin hakea harjoittelupaikkaa johonkin haluamaani työpaikkaan. Päätin menestyä. Olen varma että menestynkin.

Katsoin telkkarista sarjaa, jossa kunnianhimoinen ihminen oli laatinut 15-vuotissuunnitelman, jonka päätökseksi hän olisi kaupunkinsa pormestari (Life). Olen aina ajatellut, että jos ikinä saan uran haaveistani, olen onnekas. Ehkä saankin sen vain olemalla päättäväinen. Minun uuden, tänään sorvatun 10-vuotissuunnitelmani mukaan opetan omaa alaani 10 vuoden kuluttua Oxfordissa täysin pätevänä tutkijana. Ei sillä ole mitään väliä että aloitan vasta nyt; sillä on väliä mihin haluan päätyä. Haluanko päättää, että se ei ole niin tärkeää, että siinä pitäisi välttämättä menestyä ennen kuin olen edes aloittanut? Jos joku kysyisi minulta tätä, vastaus olisi: En tietenkään! Tyydyn silti usein ajattelemaan, että saan mitä saan, olen kiitollinen, koska a) tutkintoni on mitä on, b) aloitin niin myöhään, c) whatever strikes the mood. Paskat! Minä osaan vaikka mitä, ja nyt alkaa aikakausi, jolloin näytän sen enkä enää ole uhri! Olen älykäs, lahjakas, järjestelmällinen - ei ole hyvää syytä siihen, että en voisi menestyä.

Tiedättekö mikä tässä on parasta? Koira on nyt niin asettunut tähän kämppään, että nukkuu syvästi vaikka minä katson telkkaria ja käyn mainostauolla vessassa.

Hyvää on myös se, että pystyn (ihan viime viikosta lähtien) lukemaan Hesarista sarjakuvat ja katsomaan videolta Frendejä. Tätä ennen kummatkin tuntuivat ahdistavilta - joko hauska vain ei ollut hauskaa tai sitten pelkäsin sitä, että se ei olisi.. Mitä se sanoisi minusta? Että olen masentunut? En halunnut edes ajatella sen asian myöntämistä. Että ex-mies olisi vienyt kykyni huumorin tunnistamiseen? Päätin jättää kummatkin suosiolla väliin, sarjikset ja komediat, ettei tuntuisi pahalta, että älyllisesti tietää jonkin olevan hauskaa, mutta se vain ei naurata. Sitten yhtenä päivänä vain tajusin lukevani sarjikset lehdestä, ja nauravani mukana. Olo oli kevyt. Tajusin, että pahin on ohi.

Odotellessa, innokkaasti

Olen huomannut eron itsessäni sen jälkeen kun perjantaina rähjäsin ex-miehelle. Olin ensin puolellevälin lauantaita todella järkyttynyt ja masentunut siitä raivon määrästä, ja siitä kauhusta, jonka ex-miehen petos aiheutti. Se vastuuttomuus. Se aivan uskomaton vastuuttomuus. Sitten, kun vietin aikaa perheeni kanssa ja katselin veljen vauvan menoa, jotenkin hitaasti taas naksahdin paikalleni. En samalle paikalle, jolla olen viimeiset kuukaudet tässä kiikkunut ja "selvinnyt", vaan takaisin omaksi itsekseni, siksi ihmiseksi joka olin ennen eroa.

Olen yrittänyt hillitä itseäni, olla rakentava, antaa anteeksi, selvitellä ja oppia. Tämä ei ole tyyli, joka erityisesti kuvaisi minua, vaan päinvastoin. Normaalisti raivoan, syyttelen, paiskon ja huudan, enkä ainakaan myönnä olevani väärässä missään, varsinkaan jos toinen on mielestäni enemmän väärässä. Yritin käyttäytyä toisella tavalla, etten jäisi katkeraksi - että olisi jokin mahdollisuus seuraavan kanssa. Siinä sivussa nielaisin vihan niistä asioista, joista oikeasti saan olla vihainen, ja joista kuka tahansa olisi vihainen: siitä, että mies petti minua kokonaisen vuoden, ja siitä, että hän jätti minut taloudelliseen kuseen.

Kun vihdoin annoin raivon tulla, tajusin että se on oikeutettua. Tajusin myös, ettei tässä enää tarvitse mitään selvitellä, kyllä minä tiedän mitä hän teki väärin ja mitä itse tein väärin. Kyllä se siitä. Selvittely on vain pitänyt yllä keinotekoista yhteyttä, niin että välillä olen huomannut alitajuisesti odottavani sitä, että ex-mies tulisi takaisin oltuaan lainassa uudella tyttöystävällään - vaikka en oikeasti edes ottaisi takaisin! Alitajunta on vaarallinen kumppani, eikä sille saisi tällaisissa tilanteissa antaa valtaa. Nyt tunnen, että side on katkaistu, ei ole enää seuraavaa sovittua kertaa, jolloin tapaamme ja puhumme suhteestamme: suhdettamme ei enää ole. Se on loppu.

Tunnen oloni vapaaksi.

Sain vihdoin kirkolta vastauksen hakemukseeni, pallo jätettiin minulle. Saan itse ottaa yhteyttä kun on minulle hyvä hetki käydä rippikoulu. Nyt joudun taas tutkailemaan itseäni - oliko se sittenkin vain kriisikäyttäytymistä? Sunnuntaina en käynyt kirkossa vaan uimassa. Tuntui ihan hyvältä. Uskon edelleen siihen jumalkuvaan, joka sisälläni vallitsee, uskon siis Jumalaan, tai oikeastaan Jeesukseen, mutta en enää tiedä haluanko kuulua kirkkoon. Päätän sen myöhemmin.

Lasken päiviä eroon ja siihen, että saan itseni laillisesti irti ja nimeni takaisin. Tämä on hyvin erilainen tunne verrattuna siihen, kun pari viikkoa sitten pelästyneenä tajusin, että aika alkaa häämöttää. Nyt tämä on hyvä juttu.

Olen todella väsynyt. Haluaisin vain tehdä väitöskirjaa ja käydä katsomassa balettia. Väitöskirja meni taas tänään vähän eteenpäin. Pidän huomenna vielä asioidenhoitopäivän ja sitten saa riittää. Ensi viikolla voisin vaikka mennä balettiin.

Muutos kovempaan, järjellisempään

Olen yrittänyt feng shuita, astrologiaa, meditaatiota, kristinuskoa. Olen yrittänyt pysyä positiivisena ja välttyä katkeruudelta. Olen yrittänyt olla ex-miehen kanssa rakentava ja antaa anteeksi. Olen ollut, sanalla sanoen, avoinna universumille ja proaktiivinen. Vastaiskuja silti sataa niskaan, omaan ja koiran terveyteen liittyen, ja etenkin raha-asioihin. Nyt loppui tämä freudilainen elämä ja tunteiden ja mielialojen analyysi. Nyt minä rupean töihin enkä mieti yhtään sitä, olenko positiivinen vai negatiivinen, katkera vai seesteinen. Haistakoon paska koko ex-mies, ja toivottavasti joskus kasvaa aikuiseksi ja lakkaa särkemästä toisten elämiä. Minäkin kasvoin.

Nyt alkaa Jakso II: Tehokkuus.

Tämän myötä minä saan sen mikä minulle kuuluu: töitä ja apuraha; tyytyväinen ja terve koira; terve minä; uusi ihana mies, komea ja luotettava; perhe (saman) uuden miehen kanssa = lapsi ja uusi avioliitto; uusi ihana ja oma koti; auto; töitä. Paljon rahaa ja mahdollisuuksia; terveet vanhemmat, terve veli ja veljen perhe. Ei haittaa vaikka tulisivat kaikki yhtä aikaa.

Koira kirputtuu

Selvästi ei olisi kannattanut tulla uskoon, koska Jumala lähetti heti Jobin kiusaukset tähän suuntaan. Koiralla on kirppuja. Toisen kerran tänä kesänä. Ensimmäisen kerran se sai niitä niin aikaisin, etten ollut vielä ehtinyt laittaa myrkkyjä turkkiin, ja tällä kertaa myrkyt oli uusittu mutta sitten satoi, ja ilmeisesti osa huuhtoutui pois ennen kuin ehti vaikuttaa.. Ja kummallakin kerralla oltiin juuri käyty koirapuistossa. Eipä mennä enää. Siinä sen näkee, että vanhallakin iällä pitäisi aina uskoa, mitä isä sanoo: pienenä isä sanoi, ettei opettajia saa kiusata, koska hekin ovat vain ihmisiä - tätä on saanut miettiä itse opettajana toimiessa. Murrosiässä isä sanoi, etten saa olla kaveri parhaan kaverini kanssa, koska hän johdattaa huonoille teille - näin teki, opetti varastamaan, kokeilemaan huumeita, vikitteli poikaystävääni selkäni takana vain satuttaakseen minua. Nyt isä sanoi, että koirapuistoista saa vain tauteja, ja vot! Näinhän kävi.

Kirput eivät ehkä kuulosta uskonkriisin arvoiselta vitsaukselta, mutta jos sattuu olemaan hyönteisfoobikko ja kontrollifriikki, asia muuttuu totaalisesti. Soitin jopa ex-miehelle ja pyysin apua (ehkä hakisi koiran hoitoon, että saisin taas rauhassa imuroida yötä päivää ja myrkyttää kämpän Raidilla), ja onnistuin kertomaan, että kirput ovat hänen syytään, koska hänen takiaan jouduin muuttamaan tänne. Pah..!! Itsepä kämpän vuokrasin, ja olin vielä onnellinen, että pääsin JUURI SILLE ALUEELLE, jolle ENITEN HALUSIN. No... Lopulta lähetin perään tekstiviestin, jossa pyysin anteeksi purkaustani, ja yllätin ex-raukan totaalisesti ehdottamalla koiran asteittaista tutustuttamista uuteen tyttöystävään. Siitäs sai. Kyllä minäkin osaan olla jalo yms.

Menenpä tästä katsomaan komisaario Montalbanoa nauhalta, ellei sitten Jumala ole vienyt sitäkin minulta katkaisemalla nauhoitusta. Perkele. Ai, anteeksi, Jumala, en minä tosissani.

Vaalea komea mies

Luin tänään Hesarista, että kirkkoon on netin kautta liittynyt yllättävä ihmisrypäs. Minä olen yksi niistä.

Kävin kokeeksi viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa. Olen jostain syystä halunnut käydä kirkossa siitä lähtien kun muutin tänne, mutta en ole uskaltanut. En ole sallinut sitä itselleni. Joka sunnuntaiaamu olen kuunnellut kirkonkellojen soittoa ja se on tuntunut kauhean kodikkaalta. Yhteisölliseltä. Halusin kuulua, mutta olen aina ollut, tai teeskennellyt olevani, ateisti, joten en yksinkertaisesti voinut. Hävetti. En halunnut antaa periksi, uskoin että kirkkoon hinkuminen oli vain hermoromahduksen merkki. Ajattelin aina, että voin mennä seuraavana sunnuntaina, jos vielä huvittaa. Sitten tuli sunnuntai, jolloin olin itselleni vihainen siitä, etten päästänyt itseäni menemään. Aika oli tullut.

Jännitti. Pelkäsin, että teen jotain väärin, koska en ole koskaan käynyt kirkossa kuin pakolla jouluisin kouluaikana. En tiennyt miten käyttäytyä. Melkein myöhästyinkin, mutta henkilökunta ojensi minulle silti ystävällisesti hymyillen virsikirjan. Pappi puhui armosta, armosta itseä kohtaan. Itketti. Miksen voisi antaa itselleni armoa? Ei ole pelkästään minun syyni, että suhde kaatui. En minä ole pelkästään huono ihminen, vaan yritin kovasti saada sitä toimimaan. Olin myös kiitollinen siitä, että kirkko hyväksyi minut piiriinsä, vaikka olen koko ikäni toitottanut, etten usko jumalaan. Tuskin pystyin uskomaan, että minä olen minä, koska vaikutin ihan äkisti uskoon tulleelta raamatun hahmolta ajatuksineni.

Ajattelin, etten varmasti saisi mennä ehtoolliselle, koska minua ei ole konfirmoitu. Halusin kuitenkin niin kovasti mennä, että itsepäisesti menin vain. Naama nyki ja kyyneleet valuivat nenästä ulos. Sinnittelin loppuajan ja melkein juoksin kotiin itkemään. En tiedä mikä jumalanpalveluksessa kosketti syvemmältä kuin ystävien ja perheen empatia ja huolenpito, mutta ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää järjellä. Tyydyin tähän ja liityin päättäväisesti netissä kirkkoon. Ei minun tarvitse olla kiihkouskovainen saadakseni kuulua kirkkoon, eikä edes tapauskovainen. Se riittää, että se tuntuu oikealta, vaikka en ymmärräkään miksi. Ehkä on vain aika hakea elämään hengellisyyttä, enkä nähtävästi ole yksin. Maailma on tullut kovaksi paikaksi elää, raha ja työt loppuvat ihmisiltä, naimisiin menneet ihmiset pettävät avioliitossa, netti on täynnä seksiä, telkkari päälähde rentoutumiselle. Ehkä asiat olisivat paremmin, jos ihmiset uskoisivat jumalaan, kuuluisivat edes siihen yhteisöön.

Väitöskirja nytkähti tänään eteenpäin. Olen töiden jäljiltä niin ruosteessa, etten ole oikein saanut siihen otetta. Olen yrittänyt välillä rämpiä analyysiä, välillä lukenut lähdekirjallisuutta, välillä tehnyt ihan muuta taitoja parantavaa. Vihdoin tänään, kun luovutin pakko-ohjelmastani ja menin tekemään mitä huvitti, sain eteeni juuri omaa alaani käsittelevän tekstin ja koin sitä hurmiota, mitä tuo työ parhaimmillaan on. Ehkä intuitiota kannattaisi kuunnella enemmän. Milloinkohan sen oppii, vaikka sen on niin kauan tiennyt?

Kotimatkalla törmäsin portaissa kerrosnaapuriini, vaaleaan komeaan mieheen. En ole koskaan nähnyt häntä naisen kanssa, vaan kainalossa on yleensä videovuokraamon dvd, yksinäisen sinkun tavaramerkki. Tervehdin häntä kohteliaasti ja vähän jähmeästi, olin vihaisella tuulella kun hissi oli taas rikki. Kotona harmittelin, että en yrittänyt mitään provosoivampaa, sitten muistin että nimenomaan: seuraava mies saa itse lähestyä minua, minä en enää jahtaa ketään.

Alku aina raskain

En halua tehdä tästä tuhannetta avioeroblogia, mutta pakko se on saada alta pois: Minä. Eroan. Harkinta-aikaa on jäljellä kuukausi ja kaksi päivää, eikä ole mitenkään epäselvää mikä harkinnan lopputulos on.

Ei tulisi mieleenkään ottaa takaisin pettävää miestä, vaikka kuinka miettisin omaa osuuttani katastrofissa, ja tunnustaisin etten ollut kypsä suhteeseen ensimmäiseen kolmeen vuoteen huimasta kuudesta. En silti ottaisi takaisin. Tajuan ainoastaan, etten ollut kypsä sen takia etten osannut luottaa, enkä osannut luottaa siksi että mies petti jo alussa. Niin minäkin, mutta vain melkein - hän taas niin useita kertoja, että on naurettavaa, että vielä halusin yrittää. Miksi siis halusin? Koska en halunnut olla taas yksin, en halunnut menettää kasvojani kun olimme juuri menneet kihloihin, en halunnut joutua kokemaan sitä hirvittävää tuskaa mikä olisi seurannut siitä, että olisin tajunnut seurustelleeni ihmisen kanssa, joka ei oikeasti rakastanutkaan minua. Ja tuosta tempoilusta kiitoksena olen nyt 37, olen viettänyt kuusi todella stressaavaa vuotta yrittäen luottaa, sättien itseäni siitä että en luottanut, ja käynyt kuudesta vuodesta neljä terapiassa sättimässä itseäni siitä, että pilaan suhteemme vainoharhaisuudellani. Lopputulos: mies petti ainakin viimeisen vuoden, vaikka väittikin minua vain vainoharhaiseksi. Oikein kiva. Tämän hän tietenkin selittää sillä, että minun kanssani oli niin vaikeaa elää, koska olin niin vainoharhainen. Vielä kivempi.

Nyt sitten mietitään mistä mies, mistä lapsi, mistä usko ja luottamus jonkun toisen kanssa. Akateeminen työttömyys on huipussaan, apurahaa saa odotella, väitöskirja ei etene vaikka aikaa on, ja kaiken lisäksi olen tullut uskoon. Jostain syystä en kuitenkaan pidä sitä luovuttamisena, vaikka aina aikaisemmin ajattelin, että vaikeuksien hetkellä uskoon hurahtavat ihmiset ovat vain heikkoja. En minä ole heikko, ja itse asiassa alan olla kyllästynyt kantamaan jatkuvasti näin raskasta taakkaa. Jos usko auttaa, mikä minä olen tappelemaan vastaan? Ehkä Jeesus todella pelastaa. Kyllä se minulle kelpaisi.