Särkynyt sydän, kaipausta ja toivomista

Söin tänään ensimmäisen kerran eron jälkeen entistä lempiruokaani, jota usein tein ex-mieheni kanssa ja jota hän nyt todennäköisesti tekee nykyisen kumppaninsa kanssa. Mieleni täyttyi hauskoista muistoista, hetkistä jotka olin unohtanut, hetkistä jotka olivat ihania. Meillä oli hauskaa. Elämämme oli arkista, mutta minulle juuri se oli unelmien täyttymys. Olen sulkenut täysin mielestäni nämä tunteet, enkä juuri koskaan suostu ajattelemaan kaipauksella ex-miestäni. Pohjimmiltani kuitenkin, salaa itseltäni, kaipaan häntä joskus. Olimme monta vuotta yhdessä, ja kyllä siihen oli syynsä.

On hassua, että juuri kun minä ja koirani alamme löytää tilamme tässä kämpässä, muutan isompaan. Ei se paljon isompi ole, mutta juuri sen verran, että vuosi sitten olisin ollut siitä todella iloinen. Koira voi muutenkin paremmin, koska ei ole ollut ex-miehellä pariin kuukauteen. Hoitosuhde on katkennut, koska hänen mukaansa uudella puolisolla pitää olla lähestulkoon täydet oikeudet koiran hoitoon ja koulutukseen. Koira ei ehkä totu yhtä nopeasti kuin ex-mies uuteen emäntään, mutta siitä ex vähät välittää. Ultimatumin hetkellä hän valitsi uuden puolisonsa, niin kuin tähänkin asti. Koira jää historiaan, ettei tyttöystävä suutu.

Koiralle järjestely joka tapauksessa näyttää sopivan, vaikka ehkä välillä ikävöikin entistä isäntäänsä. Se on rennompi, antaa vieraiden ihmisten lähestyä itseänsä, leikkii toisten koirien kanssa, leikkii minun kanssani päivittäin. On useammin lähellä, niin että yletän silittämään. Yhteishuoltajuuden aikana se haki paljon enemmän omaa rauhaa. Stressi.

Katsoin romanttisen komedian, ja kaipaan nyt elämääni miestä. Haluaisin jonkun, joka rakastaisi minua oikeasti sellaisena kuin olen, eikä vain sanoisi niin ja olisi salaa tyytymätön. Haluan vielä ihan oikeasti oikean, pitkäaikaisen suhteen. Perheen.

En ehtisi tajuta kaikkia näitä asioita, jos olisin jo uudessa suhteessa. Eipä käy ex-miestä kateeksi - hän ei ikinä tajua puoliakaan näistä.

Kaikki kirkastuu

Kävin muutama päivä sitten pitkästä aikaa meditaatiossa. Se ei tuntunut miltään. Joskus olo sen jälkeen on todella autuas, ja kaiken ymmärtää paremmin. Tuskaa pystyy sietämään, se ehkä jopa katoaa. Saattaa ajatella, että ex-mieskin ansaitsee onnea. Nyt ei mitään.

Tänään makasin sohvalla puoliunessa ja haaveilin kiharapäisestä miehestä, jonka näin meditaatiossa. Kuvittelin ensitreffejä. Nautin. Yhtäkkiä mieleeni tuli, että on todella hienoa, että tässä iässä vielä saa mahdollisuuden kokea tuoreen ihastumisen. Eikä meditaatiopoika välttämättä jää vakavaksi, vaan ihastumisia voi olla useita. Ehkä minua ei olekaan tarkoitettu koko elämän pituiseen avioliittoon. Ehkä minun ei olekaan tarkoitus saada lapsia - tätä ajattelin jo aikaisemmin päivällä lenkillä. Olen älykäs, ja nautin kaikkein eniten älyni käyttämisestä. Ehkä minun on tarkoitus vain tehdä vaikeita töitä, ja olla älykkäissä suhteissa eri miesten kanssa.

Meditaatio taisi auttaa kuitenkin. En muista koska olisin viimeksi ajatellut, että edes haluaisin uutta suhdetta, vakavaa tai ei. Olen ainoastaan ajatellut, että en tiedä miten keneenkään voi luottaa. Miksi minä elän pessimistisen uhrin elämää? Se ei ole oikea minäni. Oikeasti olen voittaja, huoleton, vapaa.

Ainoa identiteettini ei olekaan keski-ikäisten tätien kanssa työskentely, vaan identiteettirenkaaseeni kuuluu myös meditaation harrastajia, kavereiden kavereita, koko verkosto.

Tein tänään paljon töitä, olen onnellinen.

Yksin

On lauantai-ilta ja minä olen yksin kotona koirani kanssa. Olen useimmat lauantai-illat tähän asti viettänyt veljeni seurassa, koska hänkin on hiljattain eronnut, mutta nyt hän on ruvennut tapailemaan naista, ja viettää melkein kaiken aikansa hänen kanssaan. Tunnen oloni hylätyksi, mutta minua ärsyttää muutenkin, että veljeni on koko ajan hänen kanssaan: veljeni on samanlainen läheisriippuvainen idiootti kuin minäkin, eikä hänen missään tapauksessa pitäisi ruveta roikkumaan toisessa heti noin paljon. Se ei ole terveellistä. Entä jos siitä ei tule mitään? Sitten on niin kiintynyt toiseen, vaikka ei tosissaan rakastaisikaan, että ero on kauhea. Entä jos suhde jatkuu? Sitten on se on väärällä pohjalla, koska on jo aluksi antanut itsestään liikaa.

En pidä tästä.

Vielä vähemmän pidän siitä, että olen edelleen niin järkyttynyt omasta erostani, että en edes halua tavata ketään. En edelleenkään tiedä, miten voisin ikinä luottaa keneenkään. En luota edes ystäviini. Olen riidoissa kahden kolmesta parhaimmasta ystävästäni kanssa, enkä tarkalleen tiedä miksi. En tiedä, olenko muuttunut niin paljon voimakkaammaksi eroni myötä, että en enää siedä paskaa käytöstä ystäviltäni, vai olenko vain niin sekaisin ja katkera erostani, että käyttäydyn epästabiilisti ja vaadin ystäviltäni liikaa. En todella tiedä, enkä voi siksi muuta tehdä kuin odottaa - tässä tilassa en voi ruveta selvittelemään välejä heidän kanssaan, koska en kerta kaikkiaan voi olla varma siitä, että olen oikeudenmukainen.

Vaikka en haluaisikaan vielä tavata ketään, en oikeastaan haluaisi enää olla yksin. Haluaisin tavata niin mukavan miehen, niin tasapainoisen ja minua niin hyvin kohtelevan, että yksinkertaisesti ja aivan luonnollisesti voisin luottaa häneen. Olisin onnellinen. Olisin kiitollinen uudesta mahdollisuudesta. Eläisin elämää varovasti edeten, pieniä askelia kerrallaan.

En halua olla katkera.

Muistin juuri, että pakastimessa on Kingis. Onhan sekin jotain. On se.