Jäässä

Parin viikon kuluttua on kulunut vuosi siitä, kun sain tietää, että silloinen mieheni oli pettänyt minua. Vuoden. Samalla viikolla oli myös syntymäpäiväni. En tiedä, miten nyt viettäisin syntymäpäiväni, tai miten ylipäänsä saisin vietettyä sitä - mieleni tekisi jättää se hiljaa väliin, mutta tiedän että se masentaisi vielä enemmän. Harkitsin juhlia, mutta olen varma ettei suurin osa kavereistani taaskaan tule paikalle, kuten viime kerralla - kenellä on aina kalenteri täynnä viikonloppuisin, kenellä stressi väitöskirjasta, kenellä nuiva poikaystävä jonka kanssa ei voi koskaan käydä missään eikä jättää häntä yksin kotiinkaan. Synttäreiden juhliminen jo sinänsä on tarpeeksi vaikeata, juhlakutsujen torjumisen kestäminen liikaa.

Mieleeni tuli, että voisin kenellekään kertomatta vain häipyä - pariksi päiväksi Pariisiin, yöksi laivalle, jotain - olen ihan vetävän näköinen nainen, ehkä joku mies tajuaisi iskeä minut ja saisin viettää syntymäpäiväni seksin merkeissä. En muista koska olen viimeksi harrastanut seksiä - reilusti yli vuoteen, joka tapauksessa. Miksi ex-miestä olisi kiinnostanut, kun sitä sai nuoremmaltakin? Joka oli laihempi ja helpommin manipuloitavissa? Kaipaan seksiä. Olen kuitenkin niin masentunut, edelleen, että jos varsinkin tietoisesti lähtisin sitä etsimään, ketään ei kiinnostaisi. Pahin mahdollinen skenaario syntymäpäivän ja eron vuosipäivän viettoon. Miksei Suomessa ole treffikulttuuria? Kannattaako tasa-arvo, jos se syö miehiltä kaiken rohkeuden? Olen kohta pari kuukautta säännöllisesti törmännyt talossani asuvaan nuoreen mieheen hississä ja rappukäytävässä, ja tiedän varmuudella, että hän on kiinnostunut minusta. Tiedän, koska osaan lukea useimpia ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja hänen hermostuneisuutensa, pitkältä vaivalla signaloidut tervehtimisensä ja tuttavallinen puhetapansa kaikki kertovat siitä. Mutta ei. Mitään ei tapahdu. Olen päättänyt, että yhtään kertaa elämässäni en enää itse tee aloitetta miesten suhteen, jos se johtaa edellisen suhteeni tapaiseen katastrofaaliseen epäsopivuuteen. Päätös on pitänyt, mutta miten ihmeessä sitten pääsen treffeille koskaan, kun suomalaiset miehet odottavat naisen lähestyvän heitä? Siispä: laivalla säännöt ovat erilaiset, koska kaikki lähtevät sinne vain sitä varten, ja Pariisissa miehet vielä hallitsevat miehuuden.

Elämäni on jähmettynyt paikoilleen. Koiran takia en voi käydä iltaisin ulkona, mutta enpä toisaalta käy niinäkään iltoina, kun koira on hoidossa. Herään aamulla, syön aamupalan, menen töihin, teen töitä vain puolittain, tulen kotiin, vien koiran, syön, katson telkkaria, nukun sohvalla, katson telkkaria, vien koiran, syön iltapalan, katson telkkaria, menen nukkumaan. En juuri lue, vaikka nautin siitä. Joka päivä en edes jaksa tiskata. Välillä neulon lähes pakkomielteisesti. Imurointi kerran viikossa on uskomaton ponnistus. En ole aina masentunut, mutta en todella kyllä eläkään. Olen juuttunut siihen kauhistuksen tilaan, joka minut valtasi kun tajusin, että olin sittenkin ollut oikeassa, mieheni pettää minua. Avioliittoni loppuu tähän. Joudun taas olemaan yksin, tässä iässä, enkä ehkä koskaan ehdi saamaan lapsia.

Olen kateellinen kaikille naisille, joilla on lapsia. Vihaan parasta ystävääni, koska hänellä on eron hetkellä sentään varaa omaan kämppään, ja minä menin alaspäin siinäkin asiassa. Vihaan ystäviäni, jotka tekevät väitöskirjaa, ja minä en edes ole saanut vielä apurahaa. Sain työn, jota en halunnut, eikä se tee minua onnelliseksi, vaikka saan siitä kohtalaisesti rahaa. Työpaikallani minua vihaa nainen, joka on minua vanhempi, eronnut ja rahaton - hän haluaisi työni enemmän kuin mitään muuta, eikä edes aavista kuinka vähän se minua kiinnostaa. Mutta hänelläkin on lapsia. Minä en ole ehtinyt tekemään vielä mitään tärkeää elämäni aikana, ja nytkin kirjoitan tässä tätä paskaa sen sijaan että tekisin väitöskirjaani.