Yritystä elää

Yritin eilisen vuodatukseni jälkeen hieman tehdä väitöskirjaa. Avasin tiedoston, vähän katselin tekstiä. Kaveri soitti. Onneksi hänellä oli kriisitilanne! Ei enää tarvinnut teeskennellä.

Tänään koko päivän taas päänsärky. Poskionteloita vihloo. En saa töissä mitään tehtyä päänsäryn vuoksi. Ajattelin äsken jumpata, mutta siitä varmasti vain piristyisin. Ajattelin heti sen jälkeen juoda pari kaljaa, jos sitten vaikka nukahtaisi. Olen kuitenkin tosi ylipainoinen, juominen pitäisi jättää. Ehkä yksi? Alan jo pelätä nukkumaan menoa huonounisuuteni ja siitä johtuvien ongelmieni takia. Voi tietysti olla, että jatkuvat nuhani johtuvat ottamastani pandemiarokotteesta. Sitä virhettä en tee enää koskaan.

Olen erottuani riitaantunut yhden parhaimmista ystävistäni kanssa. En tiedä miksi. Hän rupesi jossain vaiheessa käyttäytymään etäisesti, ilmeisesti omien ongelmiensa takia. Minä en sitä suvainnut. Ajattelin, että noin vaikeassa elämäntilanteessa ei pitäisi joutua vielä suremaan ystävienkin menetystä ja huonoa käytöstä. Käyttäydyn harvoin itse huonosti ystäviäni kohtaan. Jos masennun, en pidä juuri ihmisiin yhteyttä, mutta sen siedän siksi toisiltakin. En kuitenkaan koskaan tiuski tai kylmene. Mielestäni jotain kunnioitusta pitää osoittaa niitä kohtaan, joilta toivoo tukea. Siksi en siedä huonoa käytöstä muiltakaan.

Nyt olen samasta syystä toisenkin ystäväni kanssa vähän nihkeissä väleissä. Onneksi muiden (useiden) kanssa välit ovat hyvät, muuten epäilisin itseäni jo psykopaatiksi. Täytyy kuitenkin odottaa, etten vastaa viesteihin vihaisena, koska silloin kaadan hänen niskaansa muutakin mielipahaani. Olen erittäin masentunut pitkän, hyvän jakson jälkeen. En ole saanut apurahaa, en jaksa töiden jälkeen tehdä väitöskirjaa, en edelleenkään suuremmin viihdy työssäni, enkä ole vieläkään kertaakaan eroni jälkeen edes käynyt treffeillä. En tapaa missään miehiä. En jaksa kärsiä toisten ongelmista, kun omat ovat näin vakavia. Olen aina väsynyt ja puolikuntoinen.

Haluan vain paeta todellisuutta. Olen juuri katsonut Tähtien sodat, mieleni tekisi nyt katsoa kaikki Sormusten herrat. Yksinkertaisesta hyvän ja pahan taistelusta tuntuu saavan kummaa lohtua.

Kevät, kipeä, edelleen jäässä

Mikään ei ole muuttunut edellisistä teksteistä. En ole pitkään aikaan enää tuntenut yhteyttä ex-mieheeni, millä tarkoitan sitä että olen oma itseni ja se tuntuu mukavalta, en tunne itseäni "puolikkaaksi", niin kuin eron alussa - silti elämäni on tyhjää. En millään saa itseäni tekemään väitöskirjaa. En tiedä miksi. Siihen on jokin psykologinen este, jota en saa kumottua, vaikka säännöllisesti yritän. Katson töiden jälkeen melkein koko illan telkkaria, en edes lue kirjoja. En tee mitään järkevää. En elä elämääni. Jos tekisin kaikkia niitä asioita, jotka ovat eniten minua - lukisin hyviä romaaneja, tekisin väitöskirjaani, opiskelisin kieliä, tapaisin ystäviäni, urheilisin, kävisin elokuvissa - olisin ehkä onnellisempi. Elämäni menisi eteenpäin. Mutta juuri näitä asioita masentuneena välttelen, ja katson aikani kuluksi niin paljon televisiota, että ahdistaa. Televisiota katsoessani neulon. Pidän siitä, mutta se kuvastaa ahdistuneisuuden tilaani: olen kuin mummo sohvan pohjalla, kurotan vain niin kauas kädelläni että yletän kaukosäätimeen, ja jatkan taas neulomista ja ruudun tuijottamista kunnes on aika viedä koira ulos.