Kevät, kipeä, edelleen jäässä

Mikään ei ole muuttunut edellisistä teksteistä. En ole pitkään aikaan enää tuntenut yhteyttä ex-mieheeni, millä tarkoitan sitä että olen oma itseni ja se tuntuu mukavalta, en tunne itseäni "puolikkaaksi", niin kuin eron alussa - silti elämäni on tyhjää. En millään saa itseäni tekemään väitöskirjaa. En tiedä miksi. Siihen on jokin psykologinen este, jota en saa kumottua, vaikka säännöllisesti yritän. Katson töiden jälkeen melkein koko illan telkkaria, en edes lue kirjoja. En tee mitään järkevää. En elä elämääni. Jos tekisin kaikkia niitä asioita, jotka ovat eniten minua - lukisin hyviä romaaneja, tekisin väitöskirjaani, opiskelisin kieliä, tapaisin ystäviäni, urheilisin, kävisin elokuvissa - olisin ehkä onnellisempi. Elämäni menisi eteenpäin. Mutta juuri näitä asioita masentuneena välttelen, ja katson aikani kuluksi niin paljon televisiota, että ahdistaa. Televisiota katsoessani neulon. Pidän siitä, mutta se kuvastaa ahdistuneisuuden tilaani: olen kuin mummo sohvan pohjalla, kurotan vain niin kauas kädelläni että yletän kaukosäätimeen, ja jatkan taas neulomista ja ruudun tuijottamista kunnes on aika viedä koira ulos.