Söin tänään ensimmäisen kerran eron jälkeen entistä lempiruokaani, jota usein tein ex-mieheni kanssa ja jota hän nyt todennäköisesti tekee nykyisen kumppaninsa kanssa. Mieleni täyttyi hauskoista muistoista, hetkistä jotka olin unohtanut, hetkistä jotka olivat ihania. Meillä oli hauskaa. Elämämme oli arkista, mutta minulle juuri se oli unelmien täyttymys. Olen sulkenut täysin mielestäni nämä tunteet, enkä juuri koskaan suostu ajattelemaan kaipauksella ex-miestäni. Pohjimmiltani kuitenkin, salaa itseltäni, kaipaan häntä joskus. Olimme monta vuotta yhdessä, ja kyllä siihen oli syynsä.
On hassua, että juuri kun minä ja koirani alamme löytää tilamme tässä kämpässä, muutan isompaan. Ei se paljon isompi ole, mutta juuri sen verran, että vuosi sitten olisin ollut siitä todella iloinen. Koira voi muutenkin paremmin, koska ei ole ollut ex-miehellä pariin kuukauteen. Hoitosuhde on katkennut, koska hänen mukaansa uudella puolisolla pitää olla lähestulkoon täydet oikeudet koiran hoitoon ja koulutukseen. Koira ei ehkä totu yhtä nopeasti kuin ex-mies uuteen emäntään, mutta siitä ex vähät välittää. Ultimatumin hetkellä hän valitsi uuden puolisonsa, niin kuin tähänkin asti. Koira jää historiaan, ettei tyttöystävä suutu.
Koiralle järjestely joka tapauksessa näyttää sopivan, vaikka ehkä välillä ikävöikin entistä isäntäänsä. Se on rennompi, antaa vieraiden ihmisten lähestyä itseänsä, leikkii toisten koirien kanssa, leikkii minun kanssani päivittäin. On useammin lähellä, niin että yletän silittämään. Yhteishuoltajuuden aikana se haki paljon enemmän omaa rauhaa. Stressi.
Katsoin romanttisen komedian, ja kaipaan nyt elämääni miestä. Haluaisin jonkun, joka rakastaisi minua oikeasti sellaisena kuin olen, eikä vain sanoisi niin ja olisi salaa tyytymätön. Haluan vielä ihan oikeasti oikean, pitkäaikaisen suhteen. Perheen.
En ehtisi tajuta kaikkia näitä asioita, jos olisin jo uudessa suhteessa. Eipä käy ex-miestä kateeksi - hän ei ikinä tajua puoliakaan näistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti