Yksin

On lauantai-ilta ja minä olen yksin kotona koirani kanssa. Olen useimmat lauantai-illat tähän asti viettänyt veljeni seurassa, koska hänkin on hiljattain eronnut, mutta nyt hän on ruvennut tapailemaan naista, ja viettää melkein kaiken aikansa hänen kanssaan. Tunnen oloni hylätyksi, mutta minua ärsyttää muutenkin, että veljeni on koko ajan hänen kanssaan: veljeni on samanlainen läheisriippuvainen idiootti kuin minäkin, eikä hänen missään tapauksessa pitäisi ruveta roikkumaan toisessa heti noin paljon. Se ei ole terveellistä. Entä jos siitä ei tule mitään? Sitten on niin kiintynyt toiseen, vaikka ei tosissaan rakastaisikaan, että ero on kauhea. Entä jos suhde jatkuu? Sitten on se on väärällä pohjalla, koska on jo aluksi antanut itsestään liikaa.

En pidä tästä.

Vielä vähemmän pidän siitä, että olen edelleen niin järkyttynyt omasta erostani, että en edes halua tavata ketään. En edelleenkään tiedä, miten voisin ikinä luottaa keneenkään. En luota edes ystäviini. Olen riidoissa kahden kolmesta parhaimmasta ystävästäni kanssa, enkä tarkalleen tiedä miksi. En tiedä, olenko muuttunut niin paljon voimakkaammaksi eroni myötä, että en enää siedä paskaa käytöstä ystäviltäni, vai olenko vain niin sekaisin ja katkera erostani, että käyttäydyn epästabiilisti ja vaadin ystäviltäni liikaa. En todella tiedä, enkä voi siksi muuta tehdä kuin odottaa - tässä tilassa en voi ruveta selvittelemään välejä heidän kanssaan, koska en kerta kaikkiaan voi olla varma siitä, että olen oikeudenmukainen.

Vaikka en haluaisikaan vielä tavata ketään, en oikeastaan haluaisi enää olla yksin. Haluaisin tavata niin mukavan miehen, niin tasapainoisen ja minua niin hyvin kohtelevan, että yksinkertaisesti ja aivan luonnollisesti voisin luottaa häneen. Olisin onnellinen. Olisin kiitollinen uudesta mahdollisuudesta. Eläisin elämää varovasti edeten, pieniä askelia kerrallaan.

En halua olla katkera.

Muistin juuri, että pakastimessa on Kingis. Onhan sekin jotain. On se.